 Avoin kirje tieteentekijälle:
Hyvä tieteentekijä,
En varsinaisesti pohdi Sinua tai työtäsi vaan yleisesti tieteen asemaa länsimaisessa maailmassa, Euroopassa ja varsinkin Suomessa. Onko vielä olemassa ns "vapaata tiedettä" vai onko kaikki tutkimusapurahat korvamerkitty johonkin tiettyyn vajavaisen mielikuvituksen rajaamaan tavoitteeseen?
Miksikö asiaa pohdin? Kaksi perheenjäsenistäni on sairastunut rintasyöpään. Kahdella ystävälläni on vatsasyöpä ja entinen työkaverini sairastui syöpään aivan hiljattain. Saisimmeko parempaa tutkimusta miljardilla?
Täällä Turussa pohditaan tosissaan sitä, miksi risteilijätilaus luiskahti STX:n Ranskan telakalle. Rautakourat kulkevat pää painuksissa vaikka vasta oli joulu.
Risteilijä, joka olisi ollut tulevaisuudessa rahapelien, huvittelun ja vapaa-ajanvieton alustana, olisi hinnaltaan ollut lähes miljardin suuruinen urakka.
Uskomme hallituksemme tekevän oikeita ja rationaalisia päätöksiä ja toivomme, että elinympäristömme pysyisi turvallisena, ruokamme ja juomavetemme terveellisenä ja meillä olisi varaa hoitaa lapsemme ja vanhuksemme ja kouluttaa nuoremme.
Silti kysyisin, mitä muuta saisimme miljardilla?
Diklooridifenyylitrikloorietaani, tuttavallisemmin DDT oli ensimmäisiä nykyaikaisia aineita, joilla torjuttiin tuhohyönteisiä sekä pellolla, puutarhassa että talossa. Alunperin sveitsiläinen kemisti Paul Müller etsi J.R. Geigy A.G:n (Basel Sveitsi) toimeksiannosta 1930-luvun loppupuolella ainetta, jolla voitaisiin torjua koit. Yhdessä kokeessa hän käytti diklooridifenyylitrikloorietaani –sekoitetta ja havaitsi sen tehokkuuden. Jo pienet määrät purkissa aiheuttivat kärpästen kuoleman.
Havainnoista alkoi 4 vuotta kestänyt tutkimus ja lopulta synteettisen DDT:n tuotantomenetelmä oli valmis. Menetelmälle myönnettiin patentti Sveitsissä vuonna 1940.
Jo toisen maailmansodan aikana sotajoukot käyttivät DDT:tä vähentääkseen hyönteisten levittämien tautien kuten malarian ja pilkkukuumeen aiheuttamia sairastumisia ja kuolemia.
Myöhemmin DDT:n ansioksi luetaan malarian dramaattinen vähentyminen Intiassa, Sri Lankassa ja Euroopassa Välimeren alueella.
Paul Hermann Müller sai työstään synteettisen DDT:n kehittäjänä Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 1948.
Kun The Sea Around us –kirjallaan tunnetuksi tullut biologi Rachel Carson sai kirjeitse pyynnön käyttää arvovaltaansa, jotta USA:ssa aloitettaisiin kasvinsuojeluaineiden käytön tutkimus, hän tarttui aiheeseen. Rachel Carsonin kirjan ”Äänetön kevät” tekemiseen meni neljä vuotta ja Carson sai paljon apua ja informaatiota tiedeyhteisön tutkijoilta. Kirja kertoo hyönteismyrkkyjen kulkeutumisesta ja kemiallisten torjunta-aineiden haittavaikutuksista luonnolle ja ihmisille. Kirja julkaistiin 50 vuotta sitten siis vuonna 1962 ja osaltaan kirjan julkaisemisen ansiosta mm DDT:n käyttö kiellettiin yhdysvalloissa vuonna 1972. Kirjan nimi ”Äänetön kevät” viittaa siihen, että ympäristöön kertyvät kemialliset myrkyt lopulta hiljentävät lintujen laulun.
Olisiko haitat ollut tutkittavissa etukäteen miljardilla?
Ranskalaisen toimittajan Marie-Monique Robinin 7.12.2012 Yle TV1:llä esitetty dokumentti ”Terveys lautasella” herättää kysymyksiä. Ollaanko DDT:n ajoista opittu mitään? Vastaus on yksiselitteisesti: Ei.
WHO:n alainen IARC eli Kansainvälinen syöväntutkimuslaitos hyväksyi v. 2007 Ranskan lääketieteellisen akatemian ja tiedeakatemian raportin: Syövän syyt Ranskassa. Raportissa todetaan, että yleisimmät syövän aiheuttajat ovat tupakka ja alkoholi ja vain 0,5 % johtuu ympäristön kemikaaleista. Ammatillisia altistuksia kuvaavasta taulukosta puuttuvat kokonaan kasvimyrkyt vaikka MSA ( Ranskan maatalousväen keskinäinen sosiaaliturva) raportoi tiettyjen syöpätyyppien lisääntyneen viljelijöiden keskuudessa. IARC:n Raportin lopussa todetaan: Torjunta-aineiden yhteys syöpään ei perustu luotettaviin tietoihin.
Euroopan elintarviketurvallisuusviraston EFSA:n torjunta-aineosaston päällikkö antaa ymmärtää haastattelussa, että elintarvikkeen sisältämän torjunta-aineen määrää ja päivittäistä saantia kuvaava ADI-luku on tieteellinen arvo, jolla arvioidaan eri kemikaalijäämien turvallisuutta ruuassa. Jotkut alan tiedemiehet väittävät, että kyse ei ole oikeasta riskiarviosta vaan siitä, mikä on hyväksyttävä riski. Riskiarvio siis perustuu poliittisiin ja kaupallisiin teeseihin. Ja itse asiassa kuluttajat lopulta ottavat riskin – hyödyn saavat yritykset.
Näyttää siltä, että kyetäksemme suojelemaan luontoa ja itseämme meidän pitäisi ryhtyä uudelleen omin voimin tutkimaan ja luokittelemaan sekä ruuasta saamiemme kemikaalien että tajuntaamme täyttävän disinformaation määrää, ns. hyväksyttävä päivittäistä saantia eli ADI-lukua (acceptable daily intake).
Siis, jos Aalto-yliopisto saisi miljardin rahaa vapaaseen tutkimukseen, voitaisiinko joitakin ihmiskunnan ravitsemiseen ja sairauksien hoitoon käytettäviä menetelmiä kehittää puolueettomasti ja ei-kaupallisesti?
| 