Elämänkaari, elämäkerta ja muisteleminen
Mikko Saastamoinen / elokuussa 2000
lyhennelmä nettisivulta

Länsimaissa ihmisen elämää kuvataan usein lineaarisesti ajassa etenevänä kaarena ja siihen liitetään olennaisesti kehityksen käsite.
Perinteisessä tavassa tarkastella ihmisen elämää biologinen kypsyminen kytketään muutoksiin psyykessä ja kognitiivisissa taidoissa. Tämä ajattelutapa, jossa elämä ymmärretään progressiivisena kehityskertomuksena on osaltaan saanut alkunsa 1800-luvun teoreettisista ajatusmalleista.

Charles Darwin esitti tuotannossaan ajatuksen evoluutiosta, jonka eräs huipentuma ihmislaji on. Myös historia-, talous-, ja yhteiskuntatieteissä alkoi 1800-luvulta alkaen korostua evolutionaariset ja progressiiviset vaihemallit, joissa painotettiin yhteiskuntien välistä kilpailua ja kehitystasoa; eräänä tunnetuimpana esimerkkinä Marxin teoria yhteiskuntien vaiheittaisesta kehittymisestä.
Ajatukset ihmisen elämän ja vanhenemisen ymmärtämisestä vaiheittaisen, normatiivisen kehityskaavan mukaan saivat voimakasta vastakaikua modernisoituvien kansallisvaltioiden biopoliittisissa ohjelmissa. Eräänä keskeisenä työkaluna yhteiskuntapoliittisissa ohjelmissa, joissa tähdättiin väestön voimavarojen vaalimiseen ja parempaan hyödynnettävyyteen, oli 1800-luvun puolivälistä alkaen syntynyt akateeminen psykologiatiede.
Psykologisen diskurssin yleistyminen on 1900-luvun aikana tuottanut meille kattavan ymmärryksen länsimaisen ihmisen elämän normaalista kulusta (esim. Burman 1994; Rose 1996).
Psykologiset vaihemallit ihmisen normaalista kehityksestä ovat suodattuneet vahvasti osaksi arkikielenkäyttöämme. Osaamme hahmottaa omaa elämäämme suhteessa normatiiviseen elämänkaareen. Useimmat meistä tietävät "mitä normaali 7-vuotias lapsi osaa" ja useimmat meistä osaavat luonnollisesti odottaa "asiaankuuluvaa kolmenkympinkriisiä tai viidenkympin villitystä".

Viimeisten vuosikymmenten aikana on sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa yhä korostetummin alettu tuoda esiin ajatuksia siitä, että nämä elämänkaareen liittyvät odotukset ja normit eivät olekaan biologisia tai psykologisia lakeja, vaan kulttuurisidonnaisia konstruktioita. Se, mitä "normaali 7-vuotias lapsi on ja osaa" jäljittyy pitkälle kulttuurin asettamiin odotuksiin ja sosialisaatiossa synnytettäviin taitoihin.
Biologisen kypsymisen ja kognitiivisten sekä sosiaalisten taitojen välinen yhteys vaihtelee voimakkaasti kulttuureittain ja näitä tieteen kuvauksia normaalista vaiheittain etenevästä elämästä voidaan sinällään myös lukea kuvauksina niitä tutkineiden ihmisten arvomaailmoista ja kulttuurisista taustoista.
Tapamme ymmärtää elämämme elämänkaari-metaforan kautta, kehityksenä ja kypsymisenä, on kulttuurisidonnainen konstruktio.
Historiallisissa analyyseissä on tuotu esiin, että ennen ns. valistusajan syntyä myös Euroopassa elämänkulku ymmärrettiin enemmän syklisenä elämän ja kuoleman kiertokulkuna, eikä lineaarisena kaarena, jossa on rajattu alku ja loppu (Burkitt 1999, 46-48).
Elämä ei kuitenkaan ole vain sarja sattumanvaraisia episodeja tai valmiiksi annettuja käyttäytymiskaavoja, vaan prosessi josta meidän on tehtävä ymmärrettävä sekä itsellemme että muille ihmisille sosiaalisessa ympäristössämme. Tämä ymmärrettäväksi tekeminen tapahtuu kertomalla elämästämme muille ihmisille ja tulemalla samalla kohteeksi josta kerrotaan.
Tämä kertomus, narratiivi, elämästämme on elämäkerta.
Elämäkerta ei ole koskaan täysin samanlainen, autenttinen kuvaus elämästämme, vaan sen luonne vaihtelee kertomuskontekstin mukaan.
Eri kertomustilanteissa annamme elämämme tapahtumille, episodeille, erilaisia merkityksiä. Kertomuksissamme noudatamme myös erilaisia kulttuurisidonnaisia kertomiskonventioita, ts. hyödynnämme kulttuurimme meille tarjoamia narratiivisia resursseja (ks. esim. Hänninen 1999).
Osaltaan näitä resursseja voivat olla kulttuurimme normatiiviset mallit siitä "miten asioiden pitää olla"; useimmiten haluamme tuottaa itsemme kertomuksissamme mahdollisimman "normaaleina" ja "terveinä".

Elämäkerran tuottaminen edellyttää myös muistelemista, menneisyyden mieleen palauttamista.
Tämän päivän sosiaalipsykologiassa muistaminen ymmärretään opituksi taidoksi. Se ei ole autenttisten muistojen siirtämistä mekaanisesti "aivojen syvämuistista käyttömuistiin", vaan pikemminkin sosialisaatiossa opittu tekniikka, jossa rakennamme tulkintaa menneisyydestä yhdessä muiden ihmisten kanssa, käyttäen hyväksi erilaisia apuvälineitä esim. valokuvia, kalentereita, päiväkirjoja, muistoesineitä ja olemassa olevia kertomuskonventioita.
Muisteleminen on siis eräänlaista neuvottelua menneisyydessä nykyisessä kerronnan kontekstissa.


Tarkastelen seuraavilla sivuilla aluksi kulttuurista murrosta, joka on muuttamassa voimakkaasti normatiivisen elämänkaaren käsitettä. Ns. normaalin elämänkaaren määrittely ja tuottaminen elämäkerraksi on kokenut muutoksen yleisen kulttuurin pluralisoitumisen myötä.


Elämänkaaresta elämänkulkuun
Sosiaalipsykologi Pirjo Nikander (esim. 1999 a, b) on tuotannossaan tarkastellut ikääntymiseen liittyviä kulttuurisia diskursseja ja niiden muutosta. Artikkelissaan hän kuvaa yleisempää murrosta länsimaisessa kulttuurissa, jonka seurauksena ikääntymiseen ja elämään liittyvät merkitykset ovat muutosten kourissa.
Moderneissa yhteiskunnissa elämänkaari alettiin ymmärtää normatiivisena ja universaalina ilmiönä. Elämänkulku on totuttu jakamaan toisistaan erotettaviin iällä mitattaviin elämänvaiheisiin (eli lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus).
Näissä eri elämänvaiheissa ihmiset tekevät niitä toimia, joita yhteiskunnallisesti heidän odotetaan kronologisen ikänsä perusteella tekevän. Esimerkiksi sivistyneessä modernissa kansallisvaltiossa lasten työnteko ei ole suotavaa, vaan tämän elämänvaiheen kehitystehtävä on sosiaalistua yhteiskunnan jäseneksi leikin ja koulunkäynnin kautta.
Modernia kansallisvaltiota luonnehtii varsin voimakas yhtenäiskulttuuri.
Suurin osa samanikäisistä ihmisistä tekee suhteellisen samoja asioita. Voidaan esimerkiksi laskea koulutuksen pituuden perusteella milloin ihmiset aloittavat palkkatyön teon tai vaikkapa minkä ikäisiä suurin osa ensisynnyttäjistä on.
Erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana tämä tilanne on muuttunut. Elämme kulttuurista murrosta, jonka johdosta on yhä vaikeampaa määritellä ihmisten elämäntilannetta ja identiteettiä pelkän kronologisen iän perusteella (Nikander 1999a, 29).
Identiteetin käsitteen keskeisyys liitetään usein länsimaiseen tarkasteluun. Näiden yhteiskuntien keskeinen peruspiirre on se, että minuudesta ja identiteetistä on tullut eräs keskeinen merkityksen lähde. Syyksi tälle on esitetty mm. sitä että länsimaisessa yhteiskunnassa ihmiset joutuvat elämään lukuisissa erilaisissa toiminnan, puheen ja ajattelun konteksteissa ja tämä rohkaisee vahvan erillisen identiteetin rakentumiseen.
Monet vanhat, vahvat, instituutiot ovat muuttuneet tai heikentyneet (perhemuodot, uskonto jne.) ja yhä enemmän on alettu korostaa yksittäisen persoonan merkitystä: persoonallisen identiteettimme kautta rakennamme tietoisesti merkitystä elämäämme.
Yhtenäiskulttuuri on pirstoutumassa myös meillä Suomessa. 1990-luvun alun lama synnytti osaltaan suomalaisen työelämän laajan rakennemuutoksen. Syntyi suhteellisen pysyvä rakenteellinen massatyöttömyys sekä ns. epätyypillisten työsuhteiden yleistyminen.
Koulutuspoliittisesti pidetään nyt erityisen suotavana sitä, että nopeasti muuttuvassa maailmassa ihmiset ovat valmiita jatkuvaan täydennys- tai uudelleenkoulutukseen. On syntynyt elinikäisenoppimisen yhteiskunnallisia ohjelmia. Normatiivisesta elämänkaaresta on siirrytty limittäisen elämänkaaren käsitteeseen, jossa työnteon, koulutuksen, työttömyyden ja sapattivapaiden jaksot vuorottelevat yksilöllisesti (ks. esim. Rinne & Salmi 1998).
Tai kuten Nikander (1999a, 29) toteaa yksiselitteisen, normatiivisen, elämänkaaren olevan muuttumassa "useita mahdollisia polkuja ja vaihtoehtoisia aikataulutuksia mahdollistavaksi elämänkuluksi".
Tämän vuoksi emme voi ymmärtää elämänvaiheita enää perinteiseen tapaan suhteellisen homogeenisiksi ilmiöiksi, vaan meillä on oltava välineitä lukea elämänkulkuihin liittyvää uudenlaista moninaisuutta. Ilmiö synnyttää sekä vapauksia että haasteita ihmisille: millainen kertomus elämäkerrastani tulee, kun valmiit kulttuuriset narratiiviset mallit tai aikaisempien sukupolvien "valmiit käsikirjoitukset" ovat pirstoutumassa?

Normatiivisen ja essentialisoivan elämänkaari käsitteistön murtuminen on avannut portit sosiaalisen konstruktionismin paradigmalle elämänkaaren tutkimisessa.
Painopiste ei ole niinkään biologisessa tai kognitiivisessa muutoksessa elämänkaaren aikana, vaan siinä mitä merkityksiä me annamme esim. ruumiimme muutoksille kulttuurisesti ja vastavuoroisesti mitä resursseja nämä kulttuurisen tason merkitykset antavat omille minä-narratiiveillemme, esim. eri yhteyksissä tuottamallemme elämäkerralle.
Coupland, Nussbaum ja Grossman (1993) toteavat sosiaalisen konstruktionismin orientaatiossa olevan keskeistä juuri elämänkaaren käsitteen kriittisen tarkastelun.
On tarkasteltava sitä, miten normatiivinen elämänkaariodotus synnyttää rajoituksia ihmisten toiminnalle ja tuotava esiin ristiriitoja ihmisten omien kertomusten ja kulttuuristen kertomusten välillä. Täytyykö esim. elämänvaihetta nimeltä "vanhuus" tarkastella yksinomaan negatiivisen "biologiseen rappeutumiseen" viittaavan diskurssin kautta, vai alkaisiko kulttuurimme olla jo valmis toisenlaisen vanhenemisdiskurssin käyttöönotolle?

Esim. Nikanderin tutkimukset vanhuuden merkitysten muutoksista viittaisivat tähän suuntaan. Nikander (1999b, 223) tuo myös esiin mielenkiintoisen näkökulman kulttuurimme korostetun nuoruuden ihannoinnin ja toisaalta kuolemanpelon voimakkaasta läsnäolosta vanhuusdiskurssissamme.

Tunnetuissa kirjoituksissaan sosiologi Anthony Giddens (esim. 1991) on kuvannut edellä mainittua elämänkaaren muutosta nimittämällä sitä "elämän muuttumiseksi refleksiiviseksi projektiksi".
Nopeasti muuttuvassa ajassamme meidän on suhtauduttava elämäämme korostetun tiedostavasti. Elämänprojekti on toteutettava erilaisten elämänkulkuun vaikuttavien elämänpoliittisten valintojen kautta. Enää emme ole vain sitä miksi satumme syntymään, vaan sitä miksi teemme itsemme (jälki)modernin yhteiskunnan kontekstissa tekemillämme valinnoilla. Minuutemme muodostaa jatkumon menneisyydestä nykyhetken kautta ennakoituun tulevaisuuteen. Minuuden jatkumolla on yhtenäisyys, joka syntyy kognitiivisesta tietoisuudestamme elämänkaaremme eri vaiheista. Jälkimodernissa maailmassa meidän jokaisen on liki päivittäin vastattava kysymykseen "kuinka minun tulee elää?". Normatiivisten ja traditionaalisten rakenteiden murtuessa joudumme etsimään vastausta tähän kysymykseen lukuisista eri lähteistä. Giddens suhtautuu näkemyksissään hyvin positiivisesti erilaisiin koulutettuihin asiantuntija professioihin tämän tiedon tarjoajana. Sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta Giddensin näkemys on liian yksinkertaistava.
Coupland ym. (1993, xiv) mukaan on aina syytä kysyä milloin, missä, kenelle ja missä suhteessa ihmisten elämä on muuttunut sosiaalisista rakenteista riippumattomaksi projektiksi, sen sijaan että oletettaisiin tämän olevan kaikkia ihmisiä koskeva fakta. Sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta onkin syytä tehdä enemmän empiiristä analyysiä siitä miten ihmiset rakentavat kertomusta elämästään ristiriitaisten, mutta toisaalta samanaikaisten kulttuuristen mallien ja odotusten keskellä.
Giddensin mallia refleksiivisestä minuusprojektista voidaan kritisoida itsessään normatiivisena mallina: rakenteellisten normien tilalle on tullut yksilöllisen refleksiivisyyden normi.
Aikamme ihanteellinen yksilö on rationaalinen, elämäänsä reflektoiva selviytyjä. Näin tuskin kuitenkaan on jokaisen ihmisen kohdalla. Coupland ym. (1993, xviii-xix) esittävätkin aiheellisen epäilyn: ovatko kaikki ihmiset kulttuurissamme yhtä valmiita refleksiiviseen elämän orientaatioon? Giddensin tuotannon refleksiivinen yksilö on yleensä keski-ikäinen, kykenevä länsimaalainen, joka on omistautunut individualismilleen, ilman vastuullisia ihmissuhteita. Hän on henkilö, jolla on tarpeeksi pitkä elämänhistoria, jota reflektoida sekä emotionaalisia, materiaalisia ja ajallisia resursseja, joilla voi organisoida tulevaisuutta mahdollisista vaihtoehdoista.
Sosiologi Scott Lash (1994) on Giddensiin viitaten tuonut esiin jaottelun refleksiivisyys voittajiin ja refleksiivisyys häviäjiin. Lash on käsitellyt informaation ja kommunikaation merkityksen voimakasta kasvua länsimaisissa yhteiskunnissa viimeisen vuosikymmenen aikana. Hänen mukaansa esimerkiksi työelämä on muuttunut suuntaan, jossa perinteinen suorittava työväenluokka katoaa ja tilalle tulee hyvin koulutettu 'refleksiivinen työväenluokka'. Tällainen uusi palkansaaja on tiiviisti mukana uudessa informaatioyhteiskunnassa palvelujennauttijana (esim. erilaisilta asiantuntijaprofessioilta ostetut palvelut), työntekijänä (tietokoneistetut ja pitkään koulutukseen perustuvat työpaikat) ja tietoyhteiskunnan tarvikkeiden tuottajana (uudet työpaikat syntyvät tietotekniikan ja asiantuntijuuden tuotantoihin). Yhä enemmän näiden ns. symbolianalyytikkojen työn tekeminen merkitsee informaation käsittelyä ja tuottamista. Perinteinen työväen luokka 'kohoaa' osaksi informaation ja kommunikaation rakenteita (Lash 1994, 179).
He, jotka kuuluvat koulutettuun keskiluokkaan ja 'uuteen työväenluokkaan', ovat henkilöitä, jotka tiedostavat muutoksen nopeuden ja välttämättömyyden sopeutua osaksi sitä. Lash (1994, 180) käyttää heistä nimitystä 'refleksiivisyys voittajat'. Heidän alapuolelleen syntyy/on syntynyt uusi alaluokka, 'refleksiivisyys häviäjät'. Heihin kuuluu perinteiset köyhät esim. suurkaupunkien ghetoissa sekä he, joiden köyhyys syntyy jäämisestä informaatio- ja kommunikaatiovirtojen ulkopuolelle.
Suomalaiseen arkikielenkäyttöön tämä jaottelu on vakiintunut puheena A- ja B-kansalaisista.
Paikallisissa keskusteluissamme syrjäytymiseen liittyy myös vahva alueellisen identiteetin painotus. Enemmän kulttuurimme mikrotasoa tarkastelevan sosiaalisen konstruktionismin empiirisen tutkimuksen tehtävänä olisikin mennä näiden yleistävien sosiologisten epookkianalyysien taakse.

Mitä nämä kulttuuriset kertomukset, mallit ja odotukset merkitsevät ihmisten arjen tasolla?
* Millaisesta elämästä ihmisillä on lupa kertoa erilaisissa yhteiskunnallisissa instituutioissa?
* Ilmeneekö näissä kertomuksissa ristiriidat, vallankäyttö ja vastarinta?
* Millaisia ovat kertomukset 'onnettomista voittajista ja onnellisista häviäjistä' ja mikä näiden kertomusten anti voisi olla yhteiskunnalliseen keskusteluun?

Elämäkerta taidokkaana muistelemisena Sosiaalisen konstruktionismin lähestymistavassa ihmisen elämää ei voida lähestyä muuten kuin tulkinnan ja merkitysten kautta. Voimme puhua esimerkiksi elämänkaaresta vain sovittujen kulttuurisidonnaisten merkitysten kautta. Jos aiomme tutkia ihmisten elämää ja sitä kuinka he elämänkulkunsa ymmärtävät, on sitä useimmiten kysyttävä heiltä itseltään. Tätä ihmisten omaa kokemuksellisuutta voidaan lähestyä kielenkäytön kautta, ts. kuuntelemalla mitä ihmisillä on omasta elämästä kerrottavanaan (ks. Saastamoinen 1999, 177-187).
Kertomus, narratiivi, on jälkikäteen tehty rekonstruointi menneisyyden tapahtumista tai se voi olla myös tulevaisuuteen suuntautuvaa 'mahdollisten tapahtumakulkujen' rakentamista.
Menneisyyden kokemusten ja aistimusten tähän hetkeen palauttaminen on muistelua. Nykyään sosiaalipsykologiassa muistaminen ymmärretään sosiaalisesti syntyneeksi taidoksi. Meidän on ymmärrettävä mitä eri tilanteissa kannattaa muistaa ja miten se tapahtuu. Tämän taidon oppiminen tapahtuu hyvin pitkälle sosialisaatioprosessissa.

Vygotskilaisessa sosialisaatioteoriassa taitojen oppiminen tapahtuu lapsen ja taidoiltaan edistyneemmän henkilön (esim. vanhemman) välisessä vuorovaikutuksessa, jossa vanhempi kommunikaatiollaan ohjaa lapsen tekoja kohti haluttua suuntaa. Tätä nimitetään lähikehityksen vyöhykkeeksi. Rom Harré (esim. 1998) on omassa tuotannossaan käyttänyt Lev Vygotskin mallia lähtökohtana selittäessään yksilön kulttuurisidonnaisten taitojen syntyä: vuorovaikutuksen alueella lapsen biologisista aistituntemuksista syntyy vähitellen sosiaalisesti organisoituneita havaintoja, liikkeistä syntyy tavoitteellinen toimijuus ja muistoista alkaa rakentua merkityksellinen ja jatkuva omaelämäkerta. Eräs ensimmäisistä, joka esitteli nykyään yleisen näkemyksen muistamisesta sosiaalisesti rakentuneena toimintana oli Maurice Halbachs (1877-1945). Halbachs esitti ettei muistamista pitäisi tarkastella yksilön mentaalisena toimintona, koska muistaminen on jotakin joka tapahtuu aina suhteessa yksilön asemaan sosiaalisessa ympäristössään.
Muisteleminen ei ole mieleen palauttamista, vaan menneisyyden uudelleenrakentamista. Menneisyyden uudelleen rakentaminen, muisteleminen, on siis sosiaalista neuvottelua merkityksistä.
* Muistelemisessa on aina tärkeää konteksti missä se tapahtuu ja muistelijan moraalinen asema kyseisessä tilanteessa.
* Muisteleminen tapahtuu osana oman sukupolven kontekstia, johon kuuluu tiettyihin elämänvaiheisiin liittyvät kulttuurituotteet, kuten valokuvat, laulut ja vaatteet.
Modernisaatio sai aikaan muistoja synnyttävien kulttuurituotteiden massateollisuuden: kun ennen vain ylimykset saivat itsestään muiston maalattuina muotokuvina, on nykyään meistä useimpien elämänvaiheet säilöttyinä valokuva-albumeihin.
(Turner 1994, 254-255). Foucaultlaisessa teoriassa muisteleminen ja elämäkerran synnyttäminen liittyy olennaisesti länsimaalaisiin minuusteknologioihin, joilla ihmisestä synnytetään itsestään moraalisesti vastuullinen subjekti, joka kykenee arvioimaan menneisyytensä ja tulevaisuutensa suhteita sekä omaa asemaansa niissä yksilönä.
* Muisteleminen on tekniikka, opittu taito, jonka avulla opimme tarkastelemaan elämäämme psykologisena kehityskertomuksena.
Perhealbumi, tiettyjen tarinoiden rituaalinomainen toistaminen, vanhat koulutodistukset ja nostalgian vaaliminen ovat esimerkkejä muistamisen tekniikoista, joilla synnytetään jatkuvuutta ihmisten tapaan ymmärtää itsensä moraalisena subjektina.
* Jos muisteleminen ei onnistu, käytetään apuna erilaisia terapiatekniikoita, joilla menneisyyden heterogeenisiin tapahtumiin synnytetään mieli ja koherenssi.
Tässä näkemyksessä ei niinkään pitäisi kiinnittää huomioita narratiiveihin sinällään, vaan niihin tekniikoihin joilla niitä synnytetään, ylläpidetään ja muokataan. (Rose 1996, 180-181). Useimmat narratiivisen psykologian ja sosiaalipsykologian elämäkertatutkimukset eivät kuitenkaan korosta tätä elämäkertojen minuusteknologista ulottuvuutta, vaan lähestymistapaa voisi luonnehtia hermeneuttiseksi. Kysymys on yksilöiden ja heidän sosio-kulttuurisen maailmansa välisen suhteen ymmärtämisestä.
Tähän projektiin liittyy myös muistelemisen käsitteen sosiaalisen luonteen ymmärtäminen: miksi tämä kertomuskonteksti synnyttää juuri tällaisen kertomuksen?
Mikä sitten on kertomuksen, elämän ja muistamisen välinen suhde? Narratiivinen identiteetti Ihmisen elämän ja tarinan suhde nähdään usein kahtiajakoisena: ihmisen elämää voidaan tarkastella tarinoiden lähteenä, jonakin josta kerrotaan mitä tapahtui, toisaalta tarinat toimivat ideaaleina joiden mukaan pyrimme elämään. Hermeneuttisen filosofian mukaan elämää ja tarinaa ei voi erottaa toisistaan vaan ne ovat toisiinsa kietoutuneita, erottamattomia ilmiöitä.
Hermeneuttisesta näkökulmasta ihmisen elämä on narratiivisen tulkinnan prosessi. Esimerkiksi psykologia ja psykoanalyysi ovat hermeneuttista toimintaa koska ne pyrkivät ymmärtämään ihmisen elämän tarinaa ja näin tehdessään muuttamaan sitä. (Widdershoven 1993, 1-2.)
Historiatieteissä on pohdittu tarinan ja elämän suhdetta. Niin kutsutun epäjatkuvuus teesin edustajat ovat sitä mieltä, että historiallinen menneisyys ja kertomus historiasta ovat eri luonteisia, koska todellisuudella ei ole alkua eikä loppua, sen sijaan narratiivisuus antaa todellisuudelle aina tietynlaisen rakenteen.
Toisaalta jatkuvuus periaatteen edustajat ovat sitä mieltä ettei elämä, historia, ole pelkkä sarja tapahtumia. Ihmisten toimintaa on aina määrittänyt tulevaisuuden ennakointi. Ihmisten toiminnat saavat merkityksensä niiden yhteydestä menneisiin ja tuleviin tapahtumiin. Elämällä on siis merkitys jo ennen kuin se on tarinoiden kohde; elämä on narratiivisesti rakentunut.

Hermeneuttisesta näkökulmasta molemmat näkökannat ovat ongelmallisia. Tästä näkökulmasta tarinat ovat elämän tulkintoja. Tarina kertoo merkityksellisellä tavalla sen mistä elämästä on kyse. Näin ollen elämä ja tarina eivät ole erillisiä asioita. Toisaalta hermeneuttisen näkemyksen mukaan merkitystä ei voi olla ennen tulkintaa. Elämällä ei ole merkitystä ennen siitä kerrottua tarinaa, se ei ennakoi tarinaa. Sekä elämä että tarina saavat merkityksensä keskinäisen vuorovaikutuksensa kautta.(Widdershoven 1993, 4-6.)

Aivan kuten historioitsijat kertovat tarinoita menneisyydestä, myös ihmiset kertovat tarinoita omastaan. Tarinat ovat tärkeitä identiteetillemme: ne kertovat keitä me olemme. Tarinat ovat elämän merkityksen tulkintoja. Tarinoiden avulla pyrimme selittämään mistä elämässämme on kysymys. Tulkinnan käsite on keskeinen hermeneuttisessa filosofiassa. Historioitsija Collingwood on käsitellyt sitä kuinka historioitsija voi tulkita menneisyyden tapahtumia nykyhetkestä käsin. Hänen re-enactment (uudelleen toimiminen) teoriansa mukaan voimme tarkastella mennyttä vain nykyhetkestä käsin "uudelleen ajattelemalla" historian henkilöiden ajatuksia. Näin voimme tavoittaa henkilöiden alkuperäisen tarkoituksen ja merkityksen. Aika antaa perspektiivin erotella olennaiset ja epäolennaiset asiat toisistaan. Tätä voi myös soveltaa ihmisen elämään. Voimme ymmärtää elämämme menneet tapahtumat "uudelleen ajattelemalla" ne, ymmärtäen miksi tapahtui niin kuin tapahtui. Kertomamme tarina on rekonstruktio menneestä elämästämme. Rekonstruktio tapahtuu toisessa tilanteessa, nykyhetkessä, uuden tiedon valossa ja siten auttaa ymmärtämään tapahtuman merkityksen paremmin. (Widdershoven 1993, 11-12.) Hans-Georg Gadamerin, hermeneutiikan teoreetikon, mukaan ei ole olemassa alkuperäistä merkitystä, jonka voisimme jälkeenpäin tavoittaa. Hänen mukaansa jokainen tulkinta muuttaa tulkinnan kohteen merkitystä.

Ranskalaisen filosofi Jacques Derridan näkemys on, että koko maailma on (inter)tekstuaalista, eli tekstien välisiin suhteisiin perustuvaa Jos esimerkiksi tarkastelemme psykoterapiaa, jossa terapeutti yrittää tulkita ihmisten ajatuksia ja tekoja heidän kertomiensa tarinoiden kautta, voimme soveltaa kaikkia em. tulkinnan teorioita. Terapeutin ja potilaan suhde voidaan ymmärtää rekonstruktioiden tekemiseksi menneestä elämästä, jolloin saadaan parempi käsitys henkilön elämän historiasta. Terapia voidaan ymmärtää myös rakentavana dialogina, jossa tähdätään yhteisymmärrykseen ja yhteisten merkitysten löytämiseen. Sitaatioprosessia käytetään usein perheterapiassa. Kyse on tällöin asioiden uudelleen määrittelystä. Minä-identiteetin ja kertomuksen suhdetta on lähestytty myös psykologian ja sosiaalipsykologian teorioissa erilaisista lähtökohdista. Kognitiivisen psykologian edustajat ymmärtävät kertomuksen ihmisten tiedonprosessoinnin perustoiminnaksi. Siihen liittyviä käsitteitä ovat 'käsikirjoitus' (script) ja 'skeema', joiden avulla aivomme organisoivat ulkoapäin tulevaa informaatiota. Kertomus on siis kognitiivinen keino, jonka avulla ajassa tapahtuva liike organisoituu ymmärrettäväksi. Narratiivinen identiteetti olisi tämän näkemyksen mukaan keino prosessoida ajassa etenevä minäkäsityksemme ymmärrettävään muotoon ja on luonteeltaan universaalia kaikille ihmisille. Konstruktivistiset näkemykset, esim. Jerome Brunerin tarkastelut, ottavat enemmän huomioon kertomusten sosiokulttuurisen perustan ja sääntösidonnaisuuden, sijoittaen kuitenkin konstruktioiden synnyn yksittäisten ihmisten mieliin. Narratiivinen identiteetti on tästä näkökulmasta kulttuurisidonnainen tuote. Fenomenologiset ja eksistentialistiset näkemykset pitävät narratiivista identiteettiä ihmisen sisäisenä prosessina, johon viitataan usein 'kokemuksen' käsitteellä. He eivät ole niinkään kiinnostuneita yleistettävyydestä ja ennustettavuudesta, vaan korostavat ainutkertaista ja muista erillistä kokemusta. (Gergen 1994a, 188.)

 takaisin alkuun